Minä ja aforismit / Jan Blomstedt

October 9, 2016

Aforismi – tunnustellen, tunnustaen

 

Onko nyt – siis nykypäivänä – niin, että aforismia ei enää voi määritellä positiivisesti, vaan kieltolausein, sulkemalla pois vaihtoehtoja? Aforismien muotomoninaisuudessa on jotain ärsyttävää. Yksi tapa reagoida tähän on ehdottaa määrämittoja ”oikean” aforismin tunnistamiseksi, mm. Markku Envallin tapaan: kun kirjoittaja lipsuu kolmannelle riville, kohtalokas raja ylittyy, ja peli on vihellettävä poikki. Tosin tällöin tietyt aforismin klassikot. kuten Lichtenberg ja Nietzsche, putoavat pelistä pois. Vain pieni osa heidän ajatuskokeistaan – sivallukset, murjaisut, vasaraniskut – saisivat hyväksynnän.  

 

Toinen äärimmäisyys on aforismin metaforinen määrittely, kuten Juhani Siljon idea ”ajatuksesta joka tekee solmun”. Mutta jos ”solmu” tarkoittaa, että aforismi on sanojensa sitoma eikä siten avaudu eri tulkinnoille, aforistinen merkityksen leikki pysähtyy seinään (anteeksi, solmuun). Kuinka käy avoimien, vapaamuotoisten ja runollisten aforismien? Menetys on huomattava. Mm. Gunnar Björlingin runollisesti virtaavat aforismit olisi pakko todeta vain kokeelliseksi runoiluksi. Siljon joukkueen tavoitteena olisi yksinomaan puhtaan totuuden kiteyttävä ja painokkaaseen pisteeseen (solmuun) päättyvä väite.

 

Tietysti aforismin pelikentällä on myös niitä, joista aforismi on liian kauan, kyllästymispisteeseen asti, esittänyt totuusväitteitä. Ajattelen Ville Hytöstä, joka poleemisessa, paljastavasti otsikoidussa esseessään ”Rajoittamattoman aforismin mahdollisuudet” uhmaa väiteaforismin hegemoniaa ja haukkuu Paasilinnan ja Parosen kaltaiset yhteiskunnalliset nurisijat ja totisen totuuden torvet suohon. Aforismi saisi Hytösen mukaan olla muutakin: kysymys, runo tai jotain ihan määrittelemätöntä... Tervetullut puheenvuoro. Mutta pannaan merkille: myös rajoittamattoman aforismin ystävä esittelee ikään kuin ohimennen, väistämättä, omat rajansa ja antipatiansa, vaikka ei pakotakaan muita hyväksymään niitä.

 

Edelleen: jos aforismin kenttä todella on ”rajoittamaton”, yksittäiselle aforistille ei jää rajoja, joita rikkoa, eikä riskejä, jotka liittyvät aforismin sisältötulkinnan muodollisiin ehtoihin. Kaikki riskithän eivät koske vain aforistisen väitteen paikkansapitävyyttä. 

 

Kesän 2016 aikana kävin runoilija Kai Niemisen kanssa keskustelun runouden ja aforistiikan eroista ja yhtäläisyyksistä. Nieminen viittasi kokoelmaansa Vakavia runoja, jossa yhden osion nimi oli ”Metsäläisen mietteitä”. Hän sanoi silloin aikanaan kirjoittaneensa runoutta, mutta arveli nyt, että uusin kriteerein nuo runomietteet voisivat olla aforismeja. Vastasin etten ole kiinnostunut lajihygieniasta, mutta luettuani mietteet totesin, että ainoa kohta, jossa vähän emmin, oli niiden tunnustuksellisuus ja runsas minä-sanan käyttö. Kun ajatus esitetään kirjoittajan yksityisenä kokemuksena, lukijan pitää mielessään kääntää se muotoon, jossa ajatuksen sisäinen jännite pääsee oikeuksiinsa. Tähän Kai: runoilijana, omana minänään, hän on ainakin vastuussa sanomastaan. Riski on hänen. Sen sijaan ”aforismi harvoin myöntää olevansa väärässä.” Mutta, hän jatkoi (terävästi sovitellen): ”Aforismit sisältävät kirjoittamattoman jälkilauseen  ”eikö totta?’ tai ’voitko kiistää?’”  Tätä minä en kiistä. Enkä liioin voi kiistää, että eräät aforistit suosivat tunnustavaa minämuotoa, vaikka se ajatuksen jännitteen kannalta ei aina olisi tarpeen.

 

Alan lähestyä johtopäätöstä. Aforismin määrittelyssä olisi viisasta tunnustaa ensin omat mieltymyksensä ja sitten tutkia, millaiset aforismit kärsivät oikeuksiensa loukkaamisesta. Tämä ei tarkoita, että ne ovat huonoja, ainoastaan, että ne tällä kertaa jäävät jäähylle, odottamaan seuraavaa kertaa. Omalta osaltani tunnustan, että minun aforismi-intohimoni ei alkanut lajin oikeaoppisten harjoittajien lauseista, vaan usein filosofien ja esseistien – mainitsin yllä Lichtenbergin ja Nietzschen, voisin lisätä Paul Valéryn nimen  – pysäyttävistä lauseista, niistä jotka ikään kuin nousivat ylös tekstistä. Nuo lauseet olivat ajatuskokeita, jotka vaativat lukijan mietintää – pikemmin kuin kirjoittajan tappavan loogisia perusteluja.

 

Kun siis täten määrittelen aforismin ajatuskokeeksi, teen varmasti vääryyttä monille alan yrittäjille, jopa alan klassikoille. Alan yksi suurmies on 1700-luvulla elänyt markiisi Vauvenargues, jonka suomentamista minulle äskettäin ehdotettiin. Kieltäydyin.  Markiisin ajatelmat eivät välttämättä ole epätosia. Otetaan esimerkki: ”Luonto antaa suurmiesten tehdä ja muiden tuomita.” Totta, mutta tämä totuus on täysin riskitön, vailla väriä, vauhtia ja kokeiluhenkeä, aivojen ihanaa kihinää. Sopii kyllä suurmiehelle. Enkä minä suinkaan tuomitse häntä tylsimykseksi. Jätän hänet vain rauhaan, oman määritelmäni ulkopuolelle.

 

Jan Blomstedt

Please reload

Featured Posts

I'm busy working on my blog posts. Watch this space!

Please reload

Recent Posts
Please reload

Archive
Please reload

Search By Tags

I'm busy working on my blog posts. Watch this space!

Please reload

Follow Us
  • Facebook Basic Square
  • Twitter Basic Square
  • Google+ Basic Square

© 2023 by THE BUILDER. Proudly created with Wix.com 

  • w-facebook
  • Twitter Clean
  • White Google+ Icon